Janne Behmin mielipidekirjoitus Hesarissa sai pohtimaan

Janne Behmin tämänpäivän Hesarin mielipidesivulla julkaistu kirjoitus Työttömyysturva kuuluu myös apurahan saajille oli mielestäni kiinnostava ja ansiokas. Erityisesti pari kohtaa jäi mieleeni ja palasin niihin ajatuksissani päivän mittaan.

"Tutkijan (tai taiteilijan) saama apuraha ei ole verrattavissa yrittäjien tai freelancereitten toiminnan tuottamaan taloudelliseen hyötyyn. Esimerkiksi väitöskirjatyö ei ole tutkijalle taloudellista hyötyä tuottava suoritus, vaan apuraha on edellytys tutkimustyöhön keskittymiselle.

Historiallisesti tutkimustoiminta on ymmärretty useimmiten yhteiskuntaa hyödyttäväksi toiminnaksi, ja juuri tämän asian takia tutkimustoiminnan rinnastaminen yrittämiseen sisältää ajatteluvirheen."

Olen täysin samaa mieltä Behmin kanssa, ja lisään, että samoin kuin tutkimustoiminta, myös taiteen tekeminen on historiallisesti ymmärretty yhteiskuntaa hyödyttäväksi toiminnaksi. Sitä se myös on, edelleen. Moni ihminen ei nykyään kuitenkaan ajattele näin, vaan uskoo taiteilijan olevan itsensä teosmyynnillä elättävä yrittäjä. Tähän sisältyy myös oletus siitä, että taiteilijan tuotanto toteuttaa laadultaan ja sisällöltään yleisön eli kuluttajan toiveita. Tämä on kuitenkin täysin väärä oletus - taiteilijan tarkoitus ei yleensä ole myydä itseään kuluttajille, vaan pikemminkin tuoda uusia näkökulmia yhteiskunnalliseen arvokeskusteluun.

Tämä sulkee siis pois yrittäjyyden mahdollisuuden. Taiteilija ei pyri maksimoimaan voittoa omaan taskuunsa, vaan hän yrittää tuloillaan ainoastaan saavuttaa jonkinlaisen perustoimeentulon ja mahdollisuuden taiteentekemisen (joka sisältää yllättävän paljon menoja) jatkumiseen. Kun nyt sitten taiteilija ei toteutakaan kuluttajan toiveita, kuluttaja voi purkaa turhaumaansa kiukuttelemalla ja vaikkapa nimittelemällä taiteilijaa huonoksi taiteilijaksi. Yllättävän monet kuluttajat jopa vaativat, että heidän olisi saatava taiteilijan teokset ilmaiseksi käyttöönsä, jolloin taiteilija ei saisi teoksistaan EDES NIMELLISTÄ korvausta.

Jos kerran taide hyödyttää yhteiskuntaa (ja jopa suoraan yrityselämää), niin eikö silloin olisi myös oikein, että yhteiskunta rahoittaisi taidetta riittävästi? Demokraattisessa yhteiskunnassa yhteiskunnan rahoitus säilyttäisi taiteilijalla (ja taiteella) suuremman riippumattomuuden kuin yksityinen rahoitus. Vanhassa, melko hyväksi koetussa rahoitusmallissa perusrahoitus tuli yhteiskunnalta, mutta yksityiseltä taholta saatiin lisärahoitusta. Valitettavasti yhteiskunnan rahoitusosuus on nykyisellään aivan riittämätön.

Suuri osa ihmisistä (=kuluttajista?) toimii tällä hetkellä teini-ikäiselle tyypillisellä tavalla. Halutaan asioita, joita muillakin on, ihaillaan ihmisiä, joita muutkin ihailevat, ostetaan tavaraa tiedostamatta, että itse asiassa ostetaan mielikuvia. Tietyn tavaran ostamisen seurauksia muille ihmisille tai ympäristölle ei useinkaan tiedosteta.

Kuvaavaa tilanteelle on, että ihmisen tärkein rooli näyttää nykyään olevan kuluttajan rooli - ei niinkään kansalaisen tai työntekijän rooli. Kuluttaminen leimaa yhä voimakkaammin koko identiteettiämme. Tämä on jo pitkään ollut nuorison ominaisuus, mutta nyt tuntuu, että suurin osa aikuisväestöstämmekin määrittelee itsensä vain kuluttamisen kautta. Nykyään tuntuu olevan huomattavasti kunniallisempaa olla tehokas kuluttaja (lue: vastuuton tuhlari) ja kiltti työssäkävijä (lue: suorittaja ja hyväksynnän hakija), kuin apurahan avulla yhteiskunnalle innovatiivista asiantuntijatyötä tekevä ja itselleen voittoa tavoittelematon pätkätyöläinen tai freelancer.

"Neljänneksi, työministeriön toiminta tuottaa tasa-arvon vastaisia seurauksia, koska valittu linja tekee tieteellisestä urasta epärealistisen vaihtoehdon vähävaraisille, perheellisille sekä lapsen hankkimista suunnitteleville naisille."

Myös taiteellinen ura on usein naisille epärealistinen valinta, sillä sen lisäksi, että naistaitelijat saavat huonompia opetustöitä kuin miestaiteilijat, he saavat myös huonommin tilaustöitä jne. Tämä kasaa taiteilijoiden parissa yleistä köyhyyttä erityisesti naistaiteilijoille. Tämä puolestaan vaikuttaa siihen, että naiset joutuvat usein valitsemaan taiteilijanuran ja perheenperustamisen välillä. Edellinen sukupolvi on joutunut alistumaan tähän ajatellen, että se on normaali elämänvalinta. Nykyinen nuori taiteilijasukupolvi pitää ehkä kuitenkin enemmän yhtä yli sukupuolirajojen kuin edelliset sukupolvet. Lisäksi nuorempi sukupolvi on tottunut saamaan monia asioita itsestäänselvyytenä, joten ehkä nuoret naiset uskaltavat vaatia yhteiskunnalta mahdollisuutta sekä valita oma alansa että hankkia lapsia.