Sänkyasiaa

Uuden perheenjäsenen tulo saa helposti perheen talouden sekaisin. Mielikuvituksen käyttäminen edullisten tila- ja välineratkaisujen keksimiseksi on vaikeaa, kun fyysinen olo on epämukava ja monta ratkaistavaa ongelmaa syöksyy päälle kerralla. Kukapa olisi esimerkiksi tullut ajatelleeksi lasta tehdessään, että 120 senttiä leveä runkopatja alkaa käydä ahtaaksi jo raskauden loppuvaiheessa? Ja kuinka kauan lapsi mahtuu nukkumaan äitiyspakkauksen laatikossa? Ja missä laatikkoa uskaltaa pitää - lattialla vai pöydällä? Todennäköisesti joudumme jokatapauksessa jossain vaiheessa hankkimaan lapselle oman pinnasängyn, vaikka parisänky olisi kuinka leveä ja äitiyspakkauksen laatikko loppuun asti hyödynnetty.

Koska haluamme pitää kodissamme mahdollisimman vähän palonestoaineilla ja muilla kemikaaleilla kyllästettyjä huonekaluja, ajattelimme hankkia seuraavaksi sängyksi koko perheelle sopivan 160 senttiä leveän futonin. Hinta tulisi olemaan samaa luokkaa kuin vastaavankokoisten muidenkin sänkyjen. Yllättävää kyllä, vaikeinta operaatiossa on löytää riittävän yksinkertainen, mutta siisti runko sängylle. En haluaisi maksaa turhuuksista, joita en kuitenkaan jaksa katsella. Osaako joku kertoa mitä käyttöä on esimerkiksi sängyn päätylevyllä? Itse en keksinyt mitään. Meidän pitää kai tehdä sänky itse.

Nyt se on todistettu - ihminen pystyy kehittämään stressiä ihan mistä tahansa aiheesta - jopa lisääntymisestä. Vai lieneekö tämä vaihe, joka kuuluu asiaan lasta odotellessa? Tässä ollaankin jo 34:llä viikolla, ja tuntuu, että kovin moni asia on vielä vaiheessa. Mutta kai siihen vaiheessa oloon pitää vain tottua. :-)

Rauhaisaa joulua!

Vauva vatsassani potki niin innokkaasti nyt aamuyöllä, että heräsin lopulta ihan kunnolla, ja päätin hieman ympäri asuntoa käveltyäni käyttää tämänkin ajan hyväkseni. Vauva taisi sitäpaitsi jo nukahtaa.

Yhdistetty joulu-/vauvasiivous on vihdoin tehty, ihanaa! Eilen aamupäivällä olin vielä stressaantunut, ja hoputin miestä imuroimaan ja pesemään pyykkiä - molemmat kun ovat vähän turhan fyysistä työtä ison vatsan kanssa tehtäväksi. Toki olin mukana säätämässä ja neuvomassa, mikä taisi kuitenkin olla enemmän haitaksi kuin hyödyksi...

Tänään lähdemme joulunviettoon Pornaisiin. Täytynee varmuuden vuoksi ottaa synnytyskassi mukaan, vaikka mikään ei viittaakaan siihen, että lapsi olisi tulossa vielä joulunpyhinä. Tarkoitus on sitäpaitsi tulla kotiin jo ensimmäisenä joulupäivänä, ja lähteä sitten hyvissä ajoin Tapaninpäivän viettoon Espooseen.

Tänä vuonna ostin vain yhden joululahjan - ne muutamat muut lahjat ovat aineettomia ja itse tuotettuja. Valinnan taustalla vaikuttavat sekä akuutti rahapula että ekologiset valinnat, sekä näiden lisäksi halu käyttää omaa luovuutta ja tehdä lahjoista henkilökohtaisempia. Suvun lapsetkin ovat vielä niin pieniä, etteivät juurikaan osaa arvostaa tavaraa.

Käytimme mieheni kanssa luovuutta myös joulukorttien teossa. Koska lähes säännönmukaisesti myöhästymme maagisesta postin edullisen jakelun rajasta, niin otimme itsellemme lisäaikaa lähettämällä kortit sähköpostitse (niille, joilla tämä mahdollisuus on käytössään). Emme myöskään tyytyneet perinteiseen kuvakorttiin, vaan teimme musiikkitervehdyksen. Kirjoitin sanat, mieheni sävelsi ja sovitti laulun, ja sitten lauloimme sen nauhalle. Kyllä nykyään on kaikki niin näppärää! Tämän joulukortin kantavat teemat ovat kotikutoisuus, arkisuus ja inhimmillisyys (huomaa mm. Fazer-pianon pedaalin narina ja koskettimien kolahdukset, lauluäänten hauraus ja horjuminen jne.), joita korostimme vielä kuvituksen avulla.

Ehkä pyrimme arjen luovilla ratkaisuilla vähitellen eläytymään lapsiperheen arkeen. Käytännössä luovuus varmasti tulee kärsimään valvotuista öistä jne, mutta saattaa toisaalta ajan kuluessa muuttua jopa spontaanimmaksi ja elämänmakuisemmaksi - näin ainakin vielä tässä vaiheessa ajattelen. ;-) Jokainen perhe rakentaa arkensa itse - hyvin pitkälti lapsen ehdoilla. Arjesta voi varmaankin pyrkiä karsimaan turhempia asioita ja keskittymään vain olennaisiin asioihin. Eri asia sitten on, mitä nämä asiat itsekullekin ovat, ja mihin asti oma energia missäkin vaiheessa riittää. Luulen, että vanhemmuudessakin minulle yksi vaikeimpia asioita tulee olemaan oman puutteellisuuden hyväksyminen.

Hesarin taideapurahakeskustelu

Huomasin eilen, että Hesarin nettisivuilla on meneillään jotakuinkin ala-arvoinen keskustelu siitä, pitäisikö Suomessakin jakaa enemmän taideapurahoja. Täällä kun on taiteen puolella huonompi apurahatilanne kuin muissa pohjoismaissa. Hesarin artikkelissa oli mainittu esimerkkinä Tanska:

"Suomi jakaa taiteilijoille apurahoja noin 12 miljoonaa euroa, kun taas esimerkiksi väkiluvultaan jokseenkin samankokoinen Tanska myöntää taiteilijoilleen avustuksina yli 30 miljoonaa euroa vuodessa."

En tiedä miten vertailukelpoisia nuo luvut ovat, mutta keskustelua ne ovat herättäneet:
http://www.hs.fi/keskustelu/thread.jspa?threadID=39586&tstart=20

Kaikesta päätellen tällä hetkellä taiteilijaa osaa puolustaa vain taiteilija itse. Muutkin humanistit ovat tällä hetkellä tiukoilla, ja koska me taiteilijat emme ole pitäneet melua tilanteestamme, kukaan ei tiedä faktoja taidealasta ja sen työntekijöistä. Nyt vaan kaikki ahkerasti levittämään tietoa meistä taiteilijoista ja työstämme!

Tyttöjen puisto Pihlajamäkeen

Pihlajamäkeen ollaan rakentamassa tyttöjen ajanviettoon sopivaa puistoa - skeittipuisto on toiminut jo useamman vuoden, mutta sitä ovat käyttäneet lähinnä pojat. Molempien puistojen suunnittelussa ovat olleet mukana myös Pihlajamäen nuoret itse. Pihlajamäen pojat tykkäävät skeitata, ja tytöt tykkäävät ilmeisesti keskustella yhteisessä, viihtyisässä kokoontumispaikassa.

Nopeasti ajateltuna asia kuulostaa selvältä: Jos kerran pojilla on oma puisto, niin täytyyhän tytöilläkin olla omansa. Onhan ihan oikein, että tyttöjen ja poikien harrastusten tukemiseen käytetään yhtä paljon rahaa.

Mutta, onko sukupuoli sitten todellakin se kaikista tärkein lähtökohta erilaisten harrastusmahdollisuuksien kehittämiselle? Onko sukupuoli tärkein nuorisoamme määrittävä tekijä? Vai onko se vain meille aikuisille kaikkein helpoin tapa lokeroida nuoria? Vai tarvitsevatko murrosikäiset nuoret tosiaan tämäntyyppistä tukea sukupuolisessa kasvussaan?

Mitä keksitään niille pojille, jotka eivät pidä skeittauksesta? Tai niille tytöille, jotka eivät niin välitä jutustelusta, vaan kaipaavat fyysistä toimintaa? Miksi he eivät ole uskaltautuneet skeittipuistoon skeittaamaan?

Peruskoulun yhtenä tehtävänä pitäisi mielestäni olla esitellä lapsille ja nuorille erilaisia harrastusmahdollisuuksia aina pesäpallosta piirtämiseen, ja baletista sienestykseen. Päämääränä ei saisi olla suorittaminen, vaan kiinnostuksen herättäminen (suorittamista koulussa riittää muutenkin, yleissivistystä jakava koulu ei saisi olla mikään armeija). Nuorilla olisi näin mahdollisuus valita elämäänsä muutakin sisältöä kuin vanhemmilta perityt tai kavereilta matkitut harrastukset. Ikävä kyllä luovien aineiden vähentäminen peruskouluopetuksesta on syömässä pois tämän mahdollisuuden.

Työ ja työttömyys - sopivassa suhteessa

Kiitos kaikille kommentoijille, blogi vaikuttaa saaneen oikein hyvän alun! Olen erityisen imarreltu itseäni käsittelevän osion saamasta suosiosta. :-) Toivon kuitenkin, ettei blogi jatkossa pyöri vain oman napani ympärillä - mihin on kyllä suuri riski, kun tietää vatsani tämän hetkisen tilan.

Kuulin eilen erään tutun sanoneen itsensä irti telealan jätin palveluksesta huonon työilmapiirin takia. Häntä lainatakseni: "Ne, joilla on töitä, ahdistuu töistään, työttömät työn puutteesta." Tämän olen itsekin kokenut monta kertaa. En työilmapiirin huonoutta, vaan vaikeuden löytää sopiva tasapaino työn sekä oman vapauden ja jaksamisen välillä.

Niillä, joilla on työtä, on sitä usein liikaa, koska henkilöstöä on liian vähän. Työ on usein tehotonta, koska suunnitteluun ei ole aikaa - sammutetaan vain aina ensin pahimmat tulipalot. Ja samalla työperäiset sairaudet lisääntyvät. Toisaalta, jos olet useamman vuoden kokonaan poissa työelämästä opiskelun tai perheenperustamisen takia (varsinkin tietyillä aloilla) putoat helposti kokonaan työelämästä. Joillain aloilla ei sitäpaitsi arvosteta koulutusta juuri lainkaan, vaan ammattitaito punnitaan sen mukaan, mitä kaikkea olet saanut aikaan.

Kolikon kääntöpuoli, työttömyys, on sekin henkisesti raskas tilanne. Vaikka olet vapaa tekemään mitä haluat omien aikataulujesi mukaan, sinulla ei välttämättä ole mitään ammatillista yhteisöä - saati sen tukea. Pikemminkin voidaan puhua raa'asta kilpailusta. Ja miten selität kaverille, joka ehdottaa tapaamista kahvilassa, ettei sinulla juuri nyt ole varaa ostaa kupillista kahvia?

Vaikka olisit vain muodollisesti työtön (eli tekisit töitä ilman palkkaa), huomaat pian, että alkaa hävettää kävellä rähjäiselle (parempaan ei ole varaa) työhuoneelle aina niissä samoissa lukioaikana ostetuissa viisi kertaa paikatuissa ja värjätyissä farkuissa. Jossain vaiheessa vastaantulijoiden nyrpistelyt monta kertaa päivässä alkavat tuntua ikävältä, vaikka miten kovasti yrittäisitkin muistuttaa itsellesi, että he eivät tiedä miten pätevä oikeasti olet ammatissasi. Silloin iskee ikävä palkallisen työelämän suojiin - tilanteeseen, jossa sinulla on varaa ostaa uusi hame, ja mahdollisuus käyttää sitä. Tämän mahdollistaa esimerkiksi siistin toimistotyön tekeminen. Naisellista turhamaisuutta, voi joku kuitata tämän. Ja on varmaan ihan oikeassa.

Mutta lisäksi on ihanaa, kun voi ostaa vaikka joka päivä tuoreita salaatin aineksia ja herkutella niillä tietäen saavansa kehon tarvitsemat vitamiinit. On myös varaa seutulippuun, jolloin voi käydä vaikka Nuuksiossa puolukassa (tosin tähän ei kokopäivätyössä käyvällä välttämättä riitä aikaa ja jaksamista). Ja jos sydän heittää voilttia keskellä yötä, on varaa mennä yksityisen lääkärikeskuksen päivystykseen. Ja saa tuntea tekevänsä työtä yhdessä mukavien työkavereiden kanssa. Kyllä, työelämässä ON kiistatta hyvät puolensa!

En kuitenkaan edelleenkään - perhettä perustaessa - ole valmis aloittamaan kokopäiväistä työtä. Silloin ei jää aikaa omien ideoiden toteuttamiseen, siihen, että voi tehdä sitä mikä tuntuu hyvältä ja tärkeältä miettimättä, paljonko tästä saa rahaa tai onko tämä työnantajani edun mukaista. Kun on kerran päässyt vapauden makuun, siitä on vaikea luopua. Uskon, että tulen nauttimaan myös äitiyslomasta - ellen sitten ole liian väsynyt nauttiakseni. Äitiysloma on kyllä vapautta työelämästä, mutta sitten voi taas miettiä, pystyykö mieltämään vapaudeksi oman lapsen hoitamisen kaikkine oheis- ja kotitöineen. Toisaalta, itsepä kaikki päätöksemme teemme ja kannamme niistä myös vastuun. Oma lapsi on kuitenkin oma projekti ja siihen sitoutuu taatusti enemmän kuin mihinkään työpaikkaan. ;-)

Jopa osa-aikaisen työn ohella kokoaikainen opiskelu tuntui liian rankalta, koska omaa aikaa ei jäänyt juuri lainkaan. Myös ystäviä ja sukulaisia on joskus ehdittävä tapaamaan. Tosin harva sukulainen ymmärtää (ja harvalle jaksan edes yrittää selittää) monimutkaisia elämänkuvioitani. Työelämän ja yhteiskunnan muuttumisesta kyllä puhutaan mediassa yleisellä tasolla, mutta silti vanhempieni sukupolven edustajat erehtyvät usein ajattelemaan, että elämämme rakentuu samoille arvoille kuin heidän tai että teemme samoja ratkaisuja kuin he ovat aikanaan tehneet.

Minun on siis räätälöitävä elintapani osa-aikatyön mukaisiksi. Kuulostaa ehkä helpolta, mutta ei tule sitä olemaan. Tällä hetkellä meille (molempien vähäisen työtilanteen takia) vuokrien (asunto+työhuone) sekä liikkumisen ja kommunikaation mahdollistavien maksujen jälkeen käteen jäävä 280e hupenee yllättävän nopeasti sunnuntain sanomalehteen, ruokaan ja vaatteisiin. Tämä ei lapsen kanssa ehkä tule riittämään, vaikka lapsiperhe saakin lisäksi asumistukea. Kela ei ole vielä saanut laskettua äitiyspäivärahani määrää, joten sieltä voi olla yllätysmomentti luvassa. Jaa-a, vuoden päästä voin harkita tilannetta uudelleen - ehkä silloin olen jo kypsä uusiin ratkaisuihin!

Pyykkikori-blogi aloittaa toimintansa tänään

Pääasiassa tulen heittämään tänne kirjopyykkiä - toisinaan likaisempaa, toisinaan vähemmän likaista. Kirjopyykki tulee olemaan pohdintaa ihmisten oikeuksista ja vapauksista, ympäristöasiaa laajalla skaalalla, hyvinvointiyhteiskunnan tilanteen pohdintaa, päivän politiikkaa sekä pohdintaa siitä, miten kaksinaismoralistisesti mm. luovuuteen ja luovan työn tekijöihin suhtaudutaan.

Pyykkiä tulen pesemään kohta äitiyslomalle jäävän pienituloisen taiteilijan/kuvamaailmansuunnittelijan näkökulmasta. Pyykkiä saattaa syntyä vaikkapa herkutellessa, ulkoillessa, työpaikan ruokalassa, uimahallin saunassa, tiskatessa, työhuoneella maalatessa, bussissa, netissä surffatessa, kokatessa, leffassa käydessä, sukuloidessa, miehen tai ystävien kanssa keskustellessa, lehteä lukiessa tai vuokraa maksaessa.

Pyrin käyttämään mahdollisimman ympäristöystävällisiä pesuaineita, jolloin lika ehkä muuttuu arvokkaaksi kompostiainekseksi, johon voidaan kylvää uusia siemeniä. Aluksi pidän pyykkipäivän kerran viikossa, vaikkapa perjantaisin. Tervetuloa osallistumaan pyykkäykseen!