5. joulukuuta 2006

Työ ja työttömyys - sopivassa suhteessa

Kiitos kaikille kommentoijille, blogi vaikuttaa saaneen oikein hyvän alun! Olen erityisen imarreltu itseäni käsittelevän osion saamasta suosiosta. :-) Toivon kuitenkin, ettei blogi jatkossa pyöri vain oman napani ympärillä - mihin on kyllä suuri riski, kun tietää vatsani tämän hetkisen tilan.

Kuulin eilen erään tutun sanoneen itsensä irti telealan jätin palveluksesta huonon työilmapiirin takia. Häntä lainatakseni: "Ne, joilla on töitä, ahdistuu töistään, työttömät työn puutteesta." Tämän olen itsekin kokenut monta kertaa. En työilmapiirin huonoutta, vaan vaikeuden löytää sopiva tasapaino työn sekä oman vapauden ja jaksamisen välillä.

Niillä, joilla on työtä, on sitä usein liikaa, koska henkilöstöä on liian vähän. Työ on usein tehotonta, koska suunnitteluun ei ole aikaa - sammutetaan vain aina ensin pahimmat tulipalot. Ja samalla työperäiset sairaudet lisääntyvät. Toisaalta, jos olet useamman vuoden kokonaan poissa työelämästä opiskelun tai perheenperustamisen takia (varsinkin tietyillä aloilla) putoat helposti kokonaan työelämästä. Joillain aloilla ei sitäpaitsi arvosteta koulutusta juuri lainkaan, vaan ammattitaito punnitaan sen mukaan, mitä kaikkea olet saanut aikaan.

Kolikon kääntöpuoli, työttömyys, on sekin henkisesti raskas tilanne. Vaikka olet vapaa tekemään mitä haluat omien aikataulujesi mukaan, sinulla ei välttämättä ole mitään ammatillista yhteisöä - saati sen tukea. Pikemminkin voidaan puhua raa'asta kilpailusta. Ja miten selität kaverille, joka ehdottaa tapaamista kahvilassa, ettei sinulla juuri nyt ole varaa ostaa kupillista kahvia?

Vaikka olisit vain muodollisesti työtön (eli tekisit töitä ilman palkkaa), huomaat pian, että alkaa hävettää kävellä rähjäiselle (parempaan ei ole varaa) työhuoneelle aina niissä samoissa lukioaikana ostetuissa viisi kertaa paikatuissa ja värjätyissä farkuissa. Jossain vaiheessa vastaantulijoiden nyrpistelyt monta kertaa päivässä alkavat tuntua ikävältä, vaikka miten kovasti yrittäisitkin muistuttaa itsellesi, että he eivät tiedä miten pätevä oikeasti olet ammatissasi. Silloin iskee ikävä palkallisen työelämän suojiin - tilanteeseen, jossa sinulla on varaa ostaa uusi hame, ja mahdollisuus käyttää sitä. Tämän mahdollistaa esimerkiksi siistin toimistotyön tekeminen. Naisellista turhamaisuutta, voi joku kuitata tämän. Ja on varmaan ihan oikeassa.

Mutta lisäksi on ihanaa, kun voi ostaa vaikka joka päivä tuoreita salaatin aineksia ja herkutella niillä tietäen saavansa kehon tarvitsemat vitamiinit. On myös varaa seutulippuun, jolloin voi käydä vaikka Nuuksiossa puolukassa (tosin tähän ei kokopäivätyössä käyvällä välttämättä riitä aikaa ja jaksamista). Ja jos sydän heittää voilttia keskellä yötä, on varaa mennä yksityisen lääkärikeskuksen päivystykseen. Ja saa tuntea tekevänsä työtä yhdessä mukavien työkavereiden kanssa. Kyllä, työelämässä ON kiistatta hyvät puolensa!

En kuitenkaan edelleenkään - perhettä perustaessa - ole valmis aloittamaan kokopäiväistä työtä. Silloin ei jää aikaa omien ideoiden toteuttamiseen, siihen, että voi tehdä sitä mikä tuntuu hyvältä ja tärkeältä miettimättä, paljonko tästä saa rahaa tai onko tämä työnantajani edun mukaista. Kun on kerran päässyt vapauden makuun, siitä on vaikea luopua. Uskon, että tulen nauttimaan myös äitiyslomasta - ellen sitten ole liian väsynyt nauttiakseni. Äitiysloma on kyllä vapautta työelämästä, mutta sitten voi taas miettiä, pystyykö mieltämään vapaudeksi oman lapsen hoitamisen kaikkine oheis- ja kotitöineen. Toisaalta, itsepä kaikki päätöksemme teemme ja kannamme niistä myös vastuun. Oma lapsi on kuitenkin oma projekti ja siihen sitoutuu taatusti enemmän kuin mihinkään työpaikkaan. ;-)

Jopa osa-aikaisen työn ohella kokoaikainen opiskelu tuntui liian rankalta, koska omaa aikaa ei jäänyt juuri lainkaan. Myös ystäviä ja sukulaisia on joskus ehdittävä tapaamaan. Tosin harva sukulainen ymmärtää (ja harvalle jaksan edes yrittää selittää) monimutkaisia elämänkuvioitani. Työelämän ja yhteiskunnan muuttumisesta kyllä puhutaan mediassa yleisellä tasolla, mutta silti vanhempieni sukupolven edustajat erehtyvät usein ajattelemaan, että elämämme rakentuu samoille arvoille kuin heidän tai että teemme samoja ratkaisuja kuin he ovat aikanaan tehneet.

Minun on siis räätälöitävä elintapani osa-aikatyön mukaisiksi. Kuulostaa ehkä helpolta, mutta ei tule sitä olemaan. Tällä hetkellä meille (molempien vähäisen työtilanteen takia) vuokrien (asunto+työhuone) sekä liikkumisen ja kommunikaation mahdollistavien maksujen jälkeen käteen jäävä 280e hupenee yllättävän nopeasti sunnuntain sanomalehteen, ruokaan ja vaatteisiin. Tämä ei lapsen kanssa ehkä tule riittämään, vaikka lapsiperhe saakin lisäksi asumistukea. Kela ei ole vielä saanut laskettua äitiyspäivärahani määrää, joten sieltä voi olla yllätysmomentti luvassa. Jaa-a, vuoden päästä voin harkita tilannetta uudelleen - ehkä silloin olen jo kypsä uusiin ratkaisuihin!

7 kommenttia:

Milli kirjoitti...

Niin, aloin nyt minäkin miettimään sitä miksi lapsia opettavilla ja kasvattavilla ammattilaisilla on lyhyempi ja alemman tason koulutus kuin nuoria tai aikuisia opettavilla. Tämän ymmärtää, jos lastentarhassa ollaan vain saamassa ruokaa, unta ja toisten lasten seuraa. Ehkä lastentarhan perinteinen tarkoitus todella onkin vain pitää lapset omien vanhempien poissaollessa "varastossa"? Ja tämän takia alan palkkaus on alhainen?

Kuitenkin, halusimme tai emme, lastentarhanopettajien arjen toiminnan kautta välittyvä arvomaailma korvaa lasten kasvatuksessa jonkin verran lasten vanhempien arvomaailmaa. Silloin soisi heidän arvomaailmansa olevan mahdollisimman mietitty ja hyvin perusteltu, jottei arvoja siirrettäisi lapsille vahingossa ja umpimähkään. Tätä ei kyllä toisaalta pitkä koulutuskaan takaa - ja opettajien arvot voivat joka tapauksessa olla erilaisia kuin lasten vanhemmilla.

Anonyymi kirjoitti...

Mä olen aina luullut, että lastentarhanopettajat ovat maistereita, mutta kurkkasin lastentarhanopettajaliiton sivut ja huomasin, että he ovatkin kandeja. ELi heillä on alempi korkeakoulututkinto. Se sitten selittääkin tuon palkkauksen! Mutta luokanopettajat ovat yhtä korkeasti koulutettuja kuin aineenopettajat ja saavat kuitenkin vähemmän palkkaa. Tämä kertoo minusta lasten aliarvostuksesta.

Kurkkaa http://www.oaj.fi/Resource.phx/ltol/varhaisk/yleista.htx?menu=varhaisk niin opit lisää siitä mitä päiväkodissa nykyään tehdään. Sitä sanotaan varhaiskasvatukseksi. Se ei ole enää pelkkää säilykepurkin kannen vahtimista :-)

Useimmiten päiväkodeissa on tehty hoidon / kasvatuksen arvot näkyviksi. Eli esim. minä voin vanhempana lukea päiväkodin seinältä ne tärkeimmät arvot, mitä lasteni päiväkoti pyrkii lapsille välittämään. Toki kukin kasvattaja tuo oman sävynsä joukkoon. Ainakin meidän lasten päiväkodissa koko ajan korostetaan sitä, että vanhemmat ovat ne tärkeimmät henkilöt lapselle eikä päiväkoti millään muotoa pyri heitä korvaamaan. On olemassa kasvatuskeskustelut, ennen hoidon aloittamista ja pitkin matkaa, missä vanhemmat voivat tuoda arvojaan julki.

Kuitenkin edelleen on niin takapajuista että esim. uskontokasvatus syötetään sellaisenaan (lue joulukirkko) lapsille. Mutta siihen saako lapsi käyttää mainoksellista heijastinliiviä, kysyttiin vanhempien suostumus kirjallisesti..

Miksi tänne ei muuten kirjoita kukaan muu kun me?

Anonyymi kirjoitti...

No voinhan määkin jotain määkäistä, että syntyy nyrkkipyykkiä...

Eli onko niin, että pienten lasten kanssa työskentelevillä pitäisi olla pidempi koulutus kuin nykyään?

Mielestäni pikemminkin lyhyempi, ja enemmän liksaa, jos hoitaa hommansa hyvin (palaute vanhemmilta ym)


Maija

Anonyymi kirjoitti...

En ainakaan minä tarkoittanut sitä, että pitäisi olla pidempi koulutus. Puhuin vain palkkauksesta. Ja kun koulutus liittyy palkkaukseen, on palkka (julisella sektorilla, opetusalalla) sitä parempi mitä korkeampi on koulutus.

Mutta jos minä saisin määrätä kuka saa enemmän palkkaa kuin joku toinen, antaisin isomman palkan hoitoalalle, ja tasaisin tuon vääristymän että mitä pienempiä ihmisiä opettaa sitä pienempää on myös palkka.

Ei kai me nytkkipyykille ruveta? Nyt käynnistän kyllä ylimääräisen huuhtelun! Ja tehokas linkous päälle.

Anonyymi kirjoitti...

Yritin kiihkeästi kommentoida jotain mutta mun postaus ei vissii lähteny liikkeelle... ehkä parempi niin :o)

Anonyymi kirjoitti...

Aineenopena on pakko kommentoida, että omasta mielestäni ero luokanopen ja aineenopen palkkauksessa johtuu tuntien suunnitteluun käytettävän ajan määrästä. Luokanope voi "krapulapäivänä" joustaa oman luokkansa kanssa ja pitää koko päivän askartelua, lukupiiriä ja videota (tai tyyliin "laske matikkaa eteenpäin") ja hoitaa hommia loppuviikosta paremmin, mutta aineenope vastaanottaa joka tunti uuden ryhmän, joka on eri kohdissa eri kirjoissaan ja olettaa, että hommat etenee totuttuun tyyliin. Jos aineenope pistää videon pyörimään, ei menetettyä aikaa voi ottaa takaisin bilsan tunnista. Aineenope saa siis mielestäni parempaa palkkaa, koska työ on joustamattomampi (on vain suoriuduttava) ja lisäksi tuntien suunnittelu vie enemmän aikaa, kun koko ajan vaihtuvat oppilaat, materiaalit ja käsiteltvät asiat (toki kaksi jälkimmäistä myös luokanopella, mutta oppilaiden iän ja ryhmien kosstumuksen muutokset ovat haastavimpia).

Sanottiin:
"ja enemmän liksaa, jos hoitaa hommansa hyvin (palaute vanhemmilta ym)"

Kannatetaanko täällä tulospalkkausta opettajille? Se on kuolleena syntynyt ajatus. Tulospalkkaus ei minusta toimi oikein millään alalla, huonontaa vain työilmapiiriä.

Siitä olen samaa mieltä, että hoitoalalle lisäpalkkaa, mutta ei aineenopeilta pois.

-Reeta

PS. Jokainen pitää huolen omasta tontistaan ;)

Milli kirjoitti...

Minusta tuo aineenopettajan työ kuulostaa raskaammalta kuin luokanopettajan työ - ja vastuu taitaa olla hieman erityyppistä. Opetustyö lienee siinä keskeisemmässä asemassa kuin kasvatustyö. Näiden arvottaminen keskenään onkin sitten vaikeampi (ellei mahdoton) asia, enkä siihen halua ryhtyä.

Minäkin kannatan hoitoalalle (kuten kaikille muillekin dissatuille aloille) yleisesti parempaa palkkausta.