Kiitos kaikille kommentoijille, blogi vaikuttaa saaneen oikein hyvän alun! Olen erityisen imarreltu itseäni käsittelevän osion saamasta suosiosta. :-) Toivon kuitenkin, ettei blogi jatkossa pyöri vain oman napani ympärillä - mihin on kyllä suuri riski, kun tietää vatsani tämän hetkisen tilan.
Kuulin eilen erään tutun sanoneen itsensä irti telealan jätin palveluksesta huonon työilmapiirin takia. Häntä lainatakseni: "Ne, joilla on töitä, ahdistuu töistään, työttömät työn puutteesta." Tämän olen itsekin kokenut monta kertaa. En työilmapiirin huonoutta, vaan vaikeuden löytää sopiva tasapaino työn sekä oman vapauden ja jaksamisen välillä.
Niillä, joilla on työtä, on sitä usein liikaa, koska henkilöstöä on liian vähän. Työ on usein tehotonta, koska suunnitteluun ei ole aikaa - sammutetaan vain aina ensin pahimmat tulipalot. Ja samalla työperäiset sairaudet lisääntyvät. Toisaalta, jos olet useamman vuoden kokonaan poissa työelämästä opiskelun tai perheenperustamisen takia (varsinkin tietyillä aloilla) putoat helposti kokonaan työelämästä. Joillain aloilla ei sitäpaitsi arvosteta koulutusta juuri lainkaan, vaan ammattitaito punnitaan sen mukaan, mitä kaikkea olet saanut aikaan.
Kolikon kääntöpuoli, työttömyys, on sekin henkisesti raskas tilanne. Vaikka olet vapaa tekemään mitä haluat omien aikataulujesi mukaan, sinulla ei välttämättä ole mitään ammatillista yhteisöä - saati sen tukea. Pikemminkin voidaan puhua raa'asta kilpailusta. Ja miten selität kaverille, joka ehdottaa tapaamista kahvilassa, ettei sinulla juuri nyt ole varaa ostaa kupillista kahvia?
Vaikka olisit vain muodollisesti työtön (eli tekisit töitä ilman palkkaa), huomaat pian, että alkaa hävettää kävellä rähjäiselle (parempaan ei ole varaa) työhuoneelle aina niissä samoissa lukioaikana ostetuissa viisi kertaa paikatuissa ja värjätyissä farkuissa. Jossain vaiheessa vastaantulijoiden nyrpistelyt monta kertaa päivässä alkavat tuntua ikävältä, vaikka miten kovasti yrittäisitkin muistuttaa itsellesi, että he eivät tiedä miten pätevä oikeasti olet ammatissasi. Silloin iskee ikävä palkallisen työelämän suojiin - tilanteeseen, jossa sinulla on varaa ostaa uusi hame, ja mahdollisuus käyttää sitä. Tämän mahdollistaa esimerkiksi siistin toimistotyön tekeminen. Naisellista turhamaisuutta, voi joku kuitata tämän. Ja on varmaan ihan oikeassa.
Mutta lisäksi on ihanaa, kun voi ostaa vaikka joka päivä tuoreita salaatin aineksia ja herkutella niillä tietäen saavansa kehon tarvitsemat vitamiinit. On myös varaa seutulippuun, jolloin voi käydä vaikka Nuuksiossa puolukassa (tosin tähän ei kokopäivätyössä käyvällä välttämättä riitä aikaa ja jaksamista). Ja jos sydän heittää voilttia keskellä yötä, on varaa mennä yksityisen lääkärikeskuksen päivystykseen. Ja saa tuntea tekevänsä työtä yhdessä mukavien työkavereiden kanssa. Kyllä, työelämässä ON kiistatta hyvät puolensa!
En kuitenkaan edelleenkään - perhettä perustaessa - ole valmis aloittamaan kokopäiväistä työtä. Silloin ei jää aikaa omien ideoiden toteuttamiseen, siihen, että voi tehdä sitä mikä tuntuu hyvältä ja tärkeältä miettimättä, paljonko tästä saa rahaa tai onko tämä työnantajani edun mukaista. Kun on kerran päässyt vapauden makuun, siitä on vaikea luopua. Uskon, että tulen nauttimaan myös äitiyslomasta - ellen sitten ole liian väsynyt nauttiakseni. Äitiysloma on kyllä vapautta työelämästä, mutta sitten voi taas miettiä, pystyykö mieltämään vapaudeksi oman lapsen hoitamisen kaikkine oheis- ja kotitöineen. Toisaalta, itsepä kaikki päätöksemme teemme ja kannamme niistä myös vastuun. Oma lapsi on kuitenkin oma projekti ja siihen sitoutuu taatusti enemmän kuin mihinkään työpaikkaan. ;-)
Jopa osa-aikaisen työn ohella kokoaikainen opiskelu tuntui liian rankalta, koska omaa aikaa ei jäänyt juuri lainkaan. Myös ystäviä ja sukulaisia on joskus ehdittävä tapaamaan. Tosin harva sukulainen ymmärtää (ja harvalle jaksan edes yrittää selittää) monimutkaisia elämänkuvioitani. Työelämän ja yhteiskunnan muuttumisesta kyllä puhutaan mediassa yleisellä tasolla, mutta silti vanhempieni sukupolven edustajat erehtyvät usein ajattelemaan, että elämämme rakentuu samoille arvoille kuin heidän tai että teemme samoja ratkaisuja kuin he ovat aikanaan tehneet.
Minun on siis räätälöitävä elintapani osa-aikatyön mukaisiksi. Kuulostaa ehkä helpolta, mutta ei tule sitä olemaan. Tällä hetkellä meille (molempien vähäisen työtilanteen takia) vuokrien (asunto+työhuone) sekä liikkumisen ja kommunikaation mahdollistavien maksujen jälkeen käteen jäävä 280e hupenee yllättävän nopeasti sunnuntain sanomalehteen, ruokaan ja vaatteisiin. Tämä ei lapsen kanssa ehkä tule riittämään, vaikka lapsiperhe saakin lisäksi asumistukea. Kela ei ole vielä saanut laskettua äitiyspäivärahani määrää, joten sieltä voi olla yllätysmomentti luvassa. Jaa-a, vuoden päästä voin harkita tilannetta uudelleen - ehkä silloin olen jo kypsä uusiin ratkaisuihin!